Milgram

15.01.2015
Päivä alkoi aikaisin, kun ruokin ensin tallin, vein hevoset ulos ja siivosin karsinat. Milo söi rauhallisen näköisenä aamuheiniään tarhassaan, kaksi toppaloimea päällään, koska ulkomittari näytti kirpeää -20 astetta, vaikka aurinko oli nousemassa horisontista. Napsautin riimunnarun orin riimuun ja pujotin narun riimun alta niin, että se kulki mustan turvan päältä käteeni. Milo osasi käyttäytyä suurimmaksi osaksi hyvin, mutta jos se päätti ruveta pelleilemään, niin oli aina mukavampi, että sen sai pidettyä hallinnassa helposti. Ori seurasi vierelläni nätisti tallin hoitopaikalle, ilmeisesti tänään taisi olla ihan hyvä päivä silläkin.
Riisuin vihreät toppaloimet mustan hevosen päältä ja viikkasin ne tämän karsinan oveen. Loimien hyvä puoli taisi olla siinä, että hevoset pysyivät siistimpinä, vaikka Milo nyt oli muutenkin melko siisti hevonen, eikä koskaan maannut likaisessa maassa. Kävin kuitenkin harjojen kanssa orin karvapeitteen läpi, ensin kumisualla, sitten pölyharjalla, jonka jälkeen vielä pehmeällä harjalla ja lopuksi luonnonharjalla. Jalat harjasin vain pehmeillä harjoilla ja käärin sitten niihin valkoiset pintelit. Sipaisin kavioihin öljyä ja siirryin suihkimaan showshinea kaikkialle muualle, paitsi satulan kohdalle ja harjaan. Suihkimisen jälkeen käytin vielä lampaankarvalapasta, jolla kävin karvan läpi kiillon maksimoimiseksi.

Letittäminen sujui jo melko nopeasti ja onneksi Milo oli hoitaessa melko helppo tapaus, vaikka hankalina päivinä siitäkin sai vähän tapella, että se seisoisi paikoillaan. Harjan jälkeen letitin vielä otsatukan ja hännän, hännän kiedoin ensin löysästi pinteliin, jonka jälkeen laitoin vielä kuljetussuojan siihen päälle. Milolla oli tapana kuljetuksen aikana sotkea häntänsä, joten se piti suojata huolella, ellei halunnut pestä sitä vielä kisapaikalla. Kavioöljy oli jo imeytynyt sen verran, että pystyin laittamaan orille kuljetussuojat jalkoihin. Tässä vaiheessa alkoi se tuttu tepastelu ja etujalan heiluttaminen ilmassa. Ori ei onneksi kuopinut, se olisi kuluttanut kenkää ja lattiaa, vaan kuopi vain ilmaa kärsimättömänä. Komensin muodon vuoksi muutaman kerran käytöksestä, mutta tiesin itsekin, että se oli vain ääneni tuhlaamista, sillä ori oli tehnyt sitä koko elämänsä, eikä lopettanut, kuin hetkeksi komentamisen jälkeen.
Loimitin orin lämpimästi ja vaihdoin vihreän kangasriimun ruskeaan nahkariimuun, riimuun kiinnitin ketjunarun ja lähdin taluttamaan Milon ulos tallista ja hevosautoon. Lastaus sujui ilman ongelmia, yksi Milon hyvistä puolista, joten sain rauhassa vielä hakea varusteet tallista ja tarkistaa, että kaikki oli mukana ennen lähtöä.

Pysäytin hevosauton Kultakylän parkkipaikalle ja kävin heti ilmottautumassa. Lähtöömme oli pari tuntia aikaa, joten ehdin hyvin katsomaan rataa suorittavia ratsukoita ennen kuin minun piti laittaa Milo ratsastuskuntoon.
Kävelin hevosautolle ja laitoin ratsastusvarusteet valmiiksi lastaussillan viereen, avasin auton ja otin Milon ulos. Se kiljahti muutaman kerran, mutta osasi sitten taas keskittyä olennaiseen, eli minuun. Tottuneesti heitin orille satulan selkään, suitset olin laittanut jo autossa ennen ulosottoa ja ottanut ylimääräiset suojat ja häntäletin pois. Jätin Milon selkään enkkuviltin ja paksun toppaloimen ja ponnistin sen satulaan.
Alkuverryttelyt sujuivat erityisen hyvin ja olin iloinen huomatessani, että ori oli todella hyvin kuulolla, eikä keskittynyt muihin hevosiin melkein ollenkaan. Odotin jännityksellä starttivuoroamme, oli aina vähän haastavaa olla yksin kisoissa ilman apukäsiä, kun ennen rataa piti tulla selästä riisumaan pintelit ja nousemaan taas takaisin selkään. Hevoset saattoivat välillä hieman ärsyyntyä tästä selästä alas-takaisin selkään rituaalista, mutta onneksi Milo ei tainnut noteerata sitä lainkaan.
Pian vuoromme koitti ja ratsastin mustan hevosen radan keskelle pysähdykseen. Hengähdin vielä kerran, nyökkäsin päätuomarille ja painoin pohkeet kevyesti kiinni Milon kylkiin.

Olin onnesta soikea ratsastessani pois radalta, tumma paholaiseni oli käyttäynyt aivan uskomattoman hienosti, se oli ollut herkkä, mutta kuuliainen ja rata oli omasta mielestäni mennyt todella hyvin. Hyppäsin alas selästä, käärin pintelit uudelleen jalkoihin ja loimitin hevosen. Kuuntelin pisteemme ja älähdin tajutessani, että olimme siirtyneet luokan johtoon.
Jäljellä oli enää muutama ratsukko, joten sain jäädä maneesiin taluttamaan oriani. Jokaisen ratsukon jälkeen olin yhä jännittyneempi, sillä kukaan ei mennyt ohitsemme pisteissä. Viimeisen ratsukon suorituksen jälkeen olin jo aivan varma, että voittopaikkamme oli liusunut ohi, sillä he ratsastivat mielestäni todella upean radan, mutta jäivät sittenkin muutaman sadasosan meidän pisteistämme. Olin haltioissani, kun nousin uudestaan mustan ratsuni selkään ja ohjasin sen palkintojen jakoon voittajan paikalle. Aivan mahtava päivä ja aivan mahtava Milo!

01.07.2016
Kiristin mustan orin satulavyön tarpeeksi tiukalle, tarkistin vielä kerran kaikki varusteet silmämääräisesti ja hyppäsin hevosen selkään. Milo seisoi hienosti paikoillaan, kun asetin jalkani jalustimiin ja sitten pyysin sen liikkeelle.
Valmentajamme Kirsti seisoi maneesin keskellä ja selitti seuraavaa liikesarjaa askel askeleelta, näyttäen meille tarkan tien, josta meidän tulisi askeltaa. Kannustin Milon raviin ja kokosin sitä hieman pohkeella ja puolipidätteellä. Ratsastin keskihalkaisijalle ja painoin pohjettani aavistuksen mustan orin kylkeen. Se lähti suorittamaan väistöä tottelevaisesti, valmentajamme Kirsti antoi neuvoja jatkuvalla syötöllä ja minä hienosäädin ratsuani niiden mukaisesti. Hiki valui selkärankaani pitkin ja myös Milo oli läpimärkä, mutta jaksoi vielä kuuliaisena tehdä kaiken, mitä siltä pyydetttiin.

- Ja sitten saat ottaa kevennykset ja käyntiin, kiitoksia taas kerran, Kirsti vihdoin totesi ja päästin muutaman sentin ohjasta antaen Milon venyttää kaulaansa.
- Ei, kun kiitos sinulle, aina yhtä ihana päästä kunnon rääkkiin, vastasin naurahtaen ja ohjasin Milon diagonaalille ja vaihdoin suuntaa.
Käynnissä musta ori pärskähteli tyytyväisenä, sen kaulalla oli ohjien kohdalla valkoista hikivaahtoa ja veikkasin, että parissa muussakin kohtaa löytyisi vaahtomuodostumia, sen verran rankka treeni oli ollut. Pysäytin Milon keskelle maneesia ja hyppäsin alas selästä. Kaivoin taskustani porkkananpalan ja annoin sen väsähtäneen näköiselle orille, kiitokseksi se ehti pyyhkimään kuolaa suupielistään kylkeeni. Naurahdin ja hätistin pojan hieman kauemmas. Kaipasimme molemmat kipeästi pesua.

Tallissa riisuin Milolta varusteet pesupaikalla, käärin pintelit pois ja irroitin putsit. Tämän jälkeen tartuin vesiletkun, avasin hanan ja varmistin, että sieltä tuli sopivan haaleaa vettä ennen kuin suuntasin suihkun hikisen mustan orin karvapeitteeseen. Milo onneksi tykkäsi vedestä, antoi suihkuttaa myös päänsä, joka helpotti tietysti minun työtäni huomattavasti. Suihkutettuani orin kokonaan hiestä, sammutin veden ja kuivasin hikiviilalla suurimmat vedet pois. Heitin orin selkään hetkeksi verkkoloimen, joka nostaisi paremmin veden iholta ja Milon karva kuivaisi nopeammin. Sitä ei voinut viedä ulos märkänä näillä helteillä, tai se palaisi auringossa. Vein orin sen karsinaan, jossa odotti heinäkasa, onneksi ori ei ollut mikään suuri piehtaroinnin mestari, vaan keskittyi mielummin syömiseen.

24.12.2016
Tänään oli jouluaatto! Olin koristellut tallin täyteen joulukoristeita, pipareita ja havunoksia. Milo oli nautiskellut kaikki havut, joihin oli päässyt käsiksi, joten sen karsina oli hieman riisutumman näköinen, kun kaikki muut olivat antaneet havujen olla. En aikonut ratsastaa ketään tänään, joka oli hyvin harvinaista minulle, olin tainnut viimeksi tasan vuosi sitten olla koko päivän ratsastamatta ja siitä oli tainnut tulla perinne, että jouluaatto oltiin ihan omien jalkojen varassa koko päivä.
Otin silti Milon harjattavaksi käytävälle ja kävin sen karvapeitteen kokonaan huolella läpi. Ori oli hieman levoton oma itsensä, mutta seisoi silti mahdottoman nätisti.
Talutin orin takaisin karsinaansa, annoin vielä kaikille porkkanakierroksen ja sen jälkeen lähdinkin viettämään lopun joulun perheeni kesken.

12.02.2017
Vanhaherra Milo on lopettanut kisauransa jo aikoja sitten, mutta silti olen harjoitellut sen kanssa muutaman kerran viikossa kouluratoja pitääkseni orin kunnossa fyysisesti ja henkisesti. Vapaapäivät kun eivät niinkään sovi edes eläkeläiselle, Milo kerää niistä yhä sen verran energiaa.
Tänään kuitenkin oli erityinen päivä, sillä vihdoinkin oli aika ilmoittaa urhea kisaratsuni kouluratsastusjaoksen laatuarvosteluun. Kihisin innosta, koska olin odottanut tätä päivää kauan ja nyt se oli vihdoin ajankohtaista. Toki vaarana oli vielä, että emme pääsisi karsinnoista itse arvosteluun saakka, mutta olin silti toiveikas.

Sen kunniaksi varustin Milon ja suuntasin sen kanssa kahden maastoon. Ulkona oli ihana aurinkoinen keli ja pakkastakin oli vain muutama hassu aste, joten parempaa säätä ei oikeastaan olisi voinut toivoa. Suuntasimme metsäpoluille, missä ei ainakaan ollut jäätä lumen alla ja Milo näytti nauttivan reissusta vähintään yhtä paljon, kuin minäkin.
Ravasin muutaman hyväpohjaisen pätkän, mutta muuten menimme pelkästään käyntiä. Emme edes eksyneet kertaakaan, vaan palasimme tuntia myöhemmin takaisin tallin pihalle hymy edelleen huulillamme.