Kaikki tekstit ovat omistajan käsialaa, ellei toisin mainita!
31.07.2014, pienen varsan elämänmuutos
Lea oli vieroitettu emästään, Kirppu nimisestä hopeanruunikosta puoliveritammasta, muutama päivä sitten. Hestian tallin seinät kaikuivat tammavarsan kutsuhuudoista, Kirppu oli jäänyt vielä laitumelle tallin tammaporukan kanssa, eikä se ollut päivän jälkeen enää huhuillut varsansa perään. Olin soittanut nicalle, josko Lea voisi muuttaa Mêl Sereniin asumaan kahden muun tammani kanssa, sillä niiden parhaat kisavuodet alkoivat jo olla takanapäin ja ML:n huikeat puitteet tarjosivat kasvavalle kisaratsulleni hyvät mahdollisuudet.
Niimpä torstaiaamuna peruutin trailerin tallin ovien läheisyyteen, avasin lastaussillan ja lähdin hakemaan hopeanmustaa Leaa tallista. Se käveli koppiin kuuliaisena, mutta jäätyään sinne yksin se hirnui tallikavereidensa ja emänsä perään lohduttomasti. Ei ollut helppoa olla se ihminen, joka repi tamman ja varsan suhteen rikki, mutta jokaisen varsan elämässä se oli vain ohimenevä hetki, jota seurasi paljon positiivisia asioita.
Kaartaessani tutulle tallipihalle traileri perässäni, Lea oli jo rauhoittunut ja asteli uteliaana alas lastaussiltaa pitkin. Se oli nirhaissut hieman toista etujalkaansa, noin nuorelle kun ei kuljetussuojia voinut laittaa. Vein tamman vanhan tallin pesupaikalle, johon se asettui tuijottamaan tyhjää, vierasta tallia suurilla, meripihkan värisillä silmillään. Lea tuskin itse tiesi asuvansa nyt tilalla, jossa sen isä, isänisä sekä emäisänisä asuivat.
Talliin käveli vaaleahiuksinen tallityöntekijä, Petra, perässään hikivaahdon peitossa oleva punarautias Bea-tamma. Sen silmien ympärillä oli hikipisaroita ja kangista päätellen ratsukko oli juuri tehnyt rankan koulutreenin kentällä.
- Moi, tervehdin Petraa ja tämä nosti katseensa havahtuen selvästi ajatuksistaan.
- Ai moi, mä en yhtään nähnyt teitä, tyttö vastasi ja hymyili.
- Kukas tämä nuorikko on? Petra kysyi ja pysäytti uupuneen Bean käytävälle. Tamma vähät välitti uudesta tallikaveristaan. Lea sen sijaan tuijotti tammaa silmät suurina ja turpa pitkällä haistelemassa. Se alkoi aukomaan suutaan varsamaisen alistuvasti Bean kääntäessä katseensa tummaan hevoslapseen ja haistellessaan tämän turpaa vähän.
- Sen nimi on Hestia Carlee, Leaksikin voi kutsua. Se muutti tuohon ykköskarsinaan.
- Ompa kivan värinen, samanlainen, kun Saku, Petra huomautti ja sai virneen nousemaan kasvoilleni.
- Saku on Lean emän isän isä.
- Vautsi, oikeesti?
Nyökkäsin hymyillen ja suihkautin pari kertaa haavasuihkepullosta ainetta etujalan nirhaumalle.
- Me päästetäänkin teidät tähän, kun taidatte tarvita vettä.
Taluttelin Leaa tallin pihapiirissä puolisen tuntia, se oli ihanan rohkea ja rauhallinen uudesta paikasta huolimatta. Se kävi tutustumassa pihattohevosiin korvat höröllä ja mutusteli ruohoa teiden reunoilta ihan muina miehinä. Lopulta minun oli lähdettävä takaisin Hestiaan, joten vein Lean talliin ja omaan karsinaansa. Se sai viettää siellä vielä tämän päivän ja huomenna se saisi mennä ulos omaan tarhaansa.
09.08.2014, nuori opissa
Talutin sählän Carleen vanhan tallin pesupaikalta ulos, se heitteli päätään ja olisi saanut ohjat ihan solmuun, jos en olisi kieputtanut niitä leukahihnaan kiinni. Tamma pörisi ja yritti ravata ohi, vedin kevyesti narusta ja hopeanmusta hyppi hetken viisi senttiä ilmaan etusillaan, ennen kuin rauhottui.
- Soo, rauhoittelin sitä ja hymyilin Lean innokkuudelle. Sillä oltiin tehty jo jonkin verran töitä selästä käsin ja kohta tamman kanssa päästäisiin jo kilpakentille saakka. Nica oli vielä lupautunut käyttämään Lean sen elämänsä ensimmäisissä estekisoissa, koska hopeanmusta oli niin täynnä ruutia, että nainen pärjäsi sen varsamaisille oikuille paljon paremmin, kuin minä.
Pääsimme kentälle saakka, jossa suljin portin takanani huolellisesti ja talutin alati ympäristön ääniä hätkähtävää tammaa pitkin uraa. Se oli todella säpäkkä ja nopea reagoimaan, mutta se ei haitannut, sillä Lea oli myös todella herkkä pidätteille ja kunnioitti ihmistä viimeiseen asti. Pahiten säikähtäessään se rupesi vain pomppimaan paikoillaan, ei koskaan lähtenyt käsistä.
Päästin tamman isolle juoksutusympyrälle sen jälkeen, kun olin tarkistanut satulavyön kireyden ja jalustimien kiinnityksen. Lea nosti heti energisen ravin ja käänteli sisäkorvaansa aktiivisesti suuntaani, kuulostellen jokaista pyyntöäni tarkasti.
Laukassa Carlee pukitti pari kertaa, jolloin nykäisin liinasta hieman sisään ja se ryhdistäytyi silmissä. Tamma pyöristi selkänsä ja ryhtyi oikeasti työskentelemään juoksutusympyrällä ja pikkuhiljaa sen sähläilyt loppuivat tyystin. Tällöin pysäytin Lean, avasin leukaremmin päästäen ohjat tippumaan paikoilleen ja laskin jalustimet alas. Vielä viimeinen varmistus vyöstä, jonka jälkeen irroitin liinan ja hyppäsin tamman selkään.
Ratsastin sen läpi kaikissa askellajeissa, laukassa se yritti vähän vetää hernettä nenään hieman liian napakasta pohkeesta, mutta muuten se kulki tosi hyvin alla ja pyöreänä.
Pysäytin Lean kentän keskelle, taputin sitä kaulalle ja laskeuduin alas satulasta. Hikinen tamma hamusi sormiani herkkupalojen toivossa, mutta joutui sillä kertaa pettymään.
- Sä olet jo niin vanha, etten mä sua ihan joka kerrasta voi sokerilla palkita, kerroin Lealle ja kiitokseksi se pärskäytti sieraimensa tyhjäksi valkoiselle paidalleni.
Tallissa huuhtelin tamman haalealla vedellä, vedin läpi hikiviilalla, jota se vihasi yli kaiken ja laitoin hieman showshineä Lean hopeisiin jouhiin. Vein sen vielä tarhaan, sillä se ehtisi ulkoilla vielä pari tuntia ennen sisäänhakua ja lähdin putsaamaan varusteita talliin.
21.08.2014, estevalmennus, valmentajana mibula
Jo alkuraveista asti Lea oli oikea tykki! Se meni omalla mootorilla reilusti eteen, mutta kuunteli silti puolipidätteitä todella hyvin.
Laukka nousi vauhdikkaasti ja tamman askellus oli lennokasta ja todella eteenpäinvievää. Testailimme Lean jarruja pysähdyksillä ja laukkaan siirtymisillä ja vaikka vauhti olikin melkoisen kova, ei tamma missään vaiheessa laittanut pidätteitä vastaan.
Verkkaesteeksi hypättiin pystyä, jonka tamma ylitti todella vauhdikkaasti mahtavalla ponnulla!
Ratsukolla näyttiolevan homma niin hyvin hallussa, että kerroin radan ja päästin ratsukon vauhtiin. Lähestymiset olivat hyviä ja vaikka vauhti huimasi välillä päätä, tamma suoritti jokaisen esteen kunnialla läpi. Sen laskeutuminen oli todella pehmeä, jonka jälkeen se lähtikin räjähtävästi kohti seuraavaa estettä.
Pidätteet menivät kuitenkin hyvin läpi ja rata saatiin hyvällä suorituksella loppuun asti. Hyvä te!
05.10.2014, ylpeä omistaja
Lea on kisannut nyt jo uskomattoman paljon sijoituksia este- ja koulukilpailuista. nican avustuksella tammalla on 75 esteruusuketta, joista 17 on voittoja. Omasta kasvatista ei voisi olla ylpeämpi.
Hopeanmustan kanssa ollaan nyt keskitytty enemmän kouluratsastukseen ja se on rauhoittunut paljon iän myötä. 6-vuotissyntymäpäivänsä ohittaneena Lea osaa jo keskittyä paremmin ja pidempään myös tylsempiin tehtäviin, aika on kulunut ihan uskomattoman nopeasti, vastahan tamma syntyi! Koulukisoistakin sinivalkoisia ruusukkeita ollaan haettu 9 kappaletta ja 15 muuta sijoitusta. En olisi ikinä uskonut omasta pienestä varsastani tulevan näin hienoa kisatykkiä.
Tänään vuorossa oli maastopäivä, hain loimitetun tamman tarhasta saapuessani tallille ja vein sen vanhan tallin pesupaikalle. Riisuin siltä lohenpunaisen, ruudullisen sadeloimen pois ja kuljetin sen viikattuna Lean karsinan loimitelineeseen. Hain varustehuoneesta tamman suojat ja harjaboksin, jonka jälkeen harjasin mustan pikaisesti pölyistä pois.
Syksyn viilenevät kelit olivat tulleet melko hiljaiseltaan, mutta tänään muunmuassa tuuli puri vaatteidenkin läpi niin, että tuntui ihan siltä, kuin seuraavaksi taivaalta olisi voinut sataa lunta. Hain estesatulan, martingaalin, vatsapanssarin ja meksikolaiset suitset varustehuoneesta ja kokeneella otteella varustin Lean lukuunottamatta suitsia. Kävin laittamassa vielä omat varusteeni, jonka jälkeen suitsitin tamman ja talutin sen ulos.
Nousin ketterästi mustan selkään ja annoin sen kävellä pitkin ohjin rennosti maastopolkuja kohti. Se tutkaili ympäristöään kiinnostuneena, mutta kulki silti yllättävän rennosti eikä säikkynyt edes, kun pieni lintu lähti ihan sen jalkojen juuresta lentoon. Kahdenkymmenen minuutin jälkeen otin ohjat paremmin käsiini ja kannustin Lean raville.
Pitkissä askelissa oli paljon voimaa ja etenimme hyvällä vauhdilla pehmeällä hiekkapohjalla. Ratsastin hevosen tasaiseen muotoon ja kymmenen minuutin jälkeen kannustin sen laukkaan. Nousin kevyeeseen istuntaan ja annoin Lean kulkea hieman tavallista pidempänä ja venyttää askeltaan rauhassa.
Hetken päästä saavuimme maastoesteille ja pyysin Leaa hieman lyhyempään muotoon. Se piristyi heti ja lähti imemään esteille innoissaan, annoin sen kulkea melko vapaasti haluamassaan tahdissa esteille, koska tamma osasi itse arvioida lähestymiset täydellisesti. Se rakasti tätä, pärski ihan innoissaan ja etsi selvästi koko ajan seuraavaa estettä.
Puolentoista tunnin maaston jälkeen saavuimme takaisin tallin pihalle hymyssäsuin. Hyppäsin alas selästä ja talutin mustan pesupaikalle, tallissa ei edelleenkään ollut ristin sielua. Riisuin varusteet ripeästi, huuhtelin Lean haalealla vedellä ja laitoin kylmäpussit sen jalkoihin. Heitin tamman selkään verkkoloimen sekä kaulakappaleellisen fleeceloimen. Menin itse kylmäpussien vaikutusajaksi putsaamaan varusteita satulahuoneeseen.
Kahdenkymmenen minuutin jälkeen otin kylmäpussit ja loimet pois hopeanmustan selästä. Heitin sen karsinaansa, johon se jäi tyytyväisenä syömään iltaruokiaan.
21.02.2015, hikitreenin tarpeessa
Harjasin hopeanmustaa tammaa vanhan tallin pesupaikalla, kello oli vasta vartin yli kuusi, joten aamutalli oli täydessä tohinassa ympärillämme. En kiinnittänyt niinkään huomiota aamutallin tekijöihin, sillä Lealla oli nähtävästi hieman energiaa varastossa ja se steppaili jatkuvalla syötöllä, vaikka komensin sitä kaikilla keksimilläni tavoilla. Lopulta vain luovutin ja väistelin tamman hokkikenkiä minkä kerkesin ja yritin vain saada kaiken kuivikkeen pois sen karvapeitteestä.
Heitin Lean selkään mahdollisimman nopeasti estevarusteet ja talutin sen ulos tallista. Pysäytin tamman tallin eteen ja havaitsin Samin kävelevän kohti ja pyysin tätä pitämään Leasta kiinni sen aikaa, että ehdin nousta sen selkään. Epäilin suuresti taitojani nousta hopeanmustan selkään tässä mielentilassa. Apu oli todellakin tarpeen, sillä samantien, kun Samin ote irtosi ohjista, Lea syöksähti eteen ja pukitti perään ja kiitos nopean reagoinnin, pysyin selässä ja naurahdin hieman.
- Sillä on ollut puoli viikkoa lomaa ja sen kyllä näkee, totesin Samille, joka pudisti päätään virnistäen ja katosi tallin ovista. Yritin pysyä mahdollisimman rentona sätkyn tamman selässä suunnistaessamme maneesia kohden. Onneksi tiet olivat tukevan lumen peitossa, eivätkä ihan peilijäässä, sillä muuten olisimme päätyneet maahan tai ojaan useampaan kertaan Lean hyppiessä ties minkä tekosyyn turvin.
Selvisimme onneksi ehjin nahoin maneesiin sisälle, jossa onneks ei ollut ketään vielä näin aikaisin aamusta. Annoin Lean ravata pitkällä, reippaalla askeleella ja laitoin sen kunnolla töihin erilaisilla tehtävillä. Pikkuhiljaa tamma alkoi rauhoittumaan ja saatoin vihdoin hypätä sen selästä ja rakentaa meille muutaman esteen radan. Saatuani esteet koottua maneesin ovi kävi ja Jesse ratsasti sisään uudella valkoisella orilla, jota olin kuullut kutsuttavan Lassiksi. Se näytti kiinnostuneelta tammastani ja Lea näytti siltä, että jos tuo eläin tulisi viittä metriä lähemmäs, saisi se tuta naisen raivon.
- Huomenta, tervehdin hymyillen ja nousin luimivan tammani selkään.
- Sehän näyttää olevan hyvällä tuulella, Jesse kommentoi ja silmäili selvästi ratsuni hien kiharoittamaa karvapeitettä ja sen nyrpeää ilmettä.
- Sillä on pari vapaapäivää alla, totesin ja lähdin uudelleen ravissa ratsastamaan mustaa tammaa läpi. Laukannostossa se lähti pukittelemaan, mutta sain onneksi pidettyä sen pään ylhäällä ja pysyttyä selässä. Jesse selvästi yritti pysytellä kauempana meidän riennoista, en osannut lainkaan sanoa miten helposti tämä uusi hevonen ryhtyisi riekkumaan kaverin provosoinnista.
Kun sain tamman jälleen kontrolliin, suuntasin sen turvan kohti pienintä pystyä. Tunsin hevosen jännittyvän allani, se laskeutui muutamaa senttiä alemmas, ponnisti ja hyppäsi esteen yli liiotellun korkealta. Alastulo oli vähän töksähtävä, mutta sain tasapainoni pysymään ja vedin tamman takaisin lyhyeen muotoon ennen seuraavaa estettä. Isommalla okserilla Lea lähestyi paremmin, hyppäsi enemmän eteen, kuin ylös ja pääsimme jouhevasti esteen toiselle puolelle. Ratsastin hetken hopeanmustaa pääty-ympyrällä ja lähdin hyppäämään uudelleen. Tunsin Jessen katseen itsessäni, mutta en antanut sen häiritä. Lea hyppäsi kaikki esteet puhtaasti ja paljon paremmalla mielentilalla, kuin tunnin alussa. Taputin sitä kaulalle ja annoin kävellä hetken aikaa.
- Haittaako, jos mä vähän käytän teidän esteitä tässä välissä? Jesse kysyi.
- Ei tietenkään, anna mennä, vastasin ja huolehdin, että Lea ei ollut ratsukon tiellä heidän hypätessään esteitä yksi kerrallaan. Täytyi myöntää, että Lassi näytti hyvältä ja hyppäsi todella hallitusti joka esteen, toki ratsastajallakin saattoi olla asian kanssa tekemistä.
Hyppäsin esteet vielä kerran Jessen ja Lassin saatua kierroksen loppuun, jonka jälkeen aloin ravaamaan loppuverryttelyä. Onneksi Lean sai lähes aina rauhoittumaan liikunnalla, se olisi ollut melko sietämätöntä, jos se vielä hikitreeninkin jälkeen olisi ollut höyrypää. Lopulta poistuimme maneesista ja samalla ovenavauksella sinne saapui Suvi Laran kanssa. Vaihdoimme nopeat tervehdykset, mutta emme jääneet juttelemaan sen enempää. Talliin päästyämme pesin Lean kokonaan hiestä, laitoin kaksi loimea sen selkään ja kylmäkääreet jalkoihin. Vein tamman karsinaansa syömään heiniä siksi aikaa, kun kylmäykset vaikuttivat ja sain puhdistettua varusteet huolellisesti.
Kävin vielä vaihtamassa märät loimet kuivaan, annoin Lealle mössöt ja odotin hetken, ennen kuin vaihdoin tammalle sen ulkoiluloimet ja vein tarhaan. Sinne se jäi tyytyväisen näköisenä syömään lisää heinää ja minä jatkoin seuraavan ratsastettavan hevosen luokse.
07.03.2015, toisen ratsuna
Seurasin hopeanmustan tammani liikkeitä sivusilmällä, kun kasasin maneesin keskelle esterataa Jessen ohjeiden mukaisesti. Nuorukainen ratsasti Lealla kevyttä ravia pitkää sivua ja taivutteli sen etupäätä hieman keskemmälle avotaivutukseen. Lealla oli pitkät, lennokkaat liikkeet ja jäin hetkeksi ihastelemaan sen rentoutta, kun tamman etujalat hakivat pientä ristiaskelmaa pysyäkseen tahdissa. Itse en ollut vielä koskaan saanut sitä yhtä letkeäksi silloin, kun samassa tilassa oli esteitä. Carleella oli tapana saada lisäpuhtia jo valmiiksi energiseen olemukseensa esteistä, vaikka niitä ei olisikaan tarkoitus hyppiä.
- Vitsi se menee hienosti, kehuin ja ylpeä virne syttyi Jessen kasvoille.
- Ammattitaidolla, toinen vastasi ja hymyilin.
- .. ja ylpeydellä? jatkoin lausetta, mutta en saanut vastausta.
Alkuverryttelyiden jälkeen ratsukko suuntasi erilliselle pystylle, jonka olin laittanut 110cm korkeudelle. Se toimitti verryttelyesteen virkaa ja sen asiosta Lea syttyi sille ruutitynnyri-liekille, millä se olisi ollut minun ratsastuksessani tämän koko ajan. Tamma sukelsi estettä ennen, hyppäsi turhan korkealta ja heitti vielä pukin alastulon jälkeisellä laukka-askeleella. Näin, että Jessekin yllättyi, mutta silti tuskin liikahti satulassa.
- Se vasta lämmittelee, huikkasin virnistäen ja Jesse jäi rauhoittamaan tammaa pääty-ympyrälle. Muutaman kierroksen jälkeen se oli taas rento ja letkeä ja minä hieman kateellinen toisen ratsastustaidoista. Toisaalta, talli oli täynnä höyrypäisiä estehevosia ja minä kouluratsastajana en ihan vetänyt vertoja sellaiselle ihmiselle, joka niitä ratsasti päivittäin useamman kerran.
Seuraavalla lähestymisellä Jesse veti Lean voltille ennen estettä ja hämmentynyt tamma hyppäsi täydellisellä tekniikalla ja rauhassa pystyn, ihan selvästi pohtien, että miten siinä noin saattoi käydä. Kävin pyynnöstä nostamassa estettä 130 senttiin ja seurasin jälleen ratsukon työskentelemistä. Lea otti aina välillä muutaman pukin, mutta jätti esteelle ryntäykset ja liioittelut pois, joka sekin oli edistystä.
Jesse jatkoi eri esteiden hyppimistä, eikä Carlee hipaissutkaan yhteenkään puomiin. Se oli todella tarkka jaloistaan aina ja siltä hevoselta en ollut koskaan nähnyt laiskaa jalkaa, ainoat puomit meiltä tuli yleensä huonoista lähestymisistä tai liian juureen viemisestä. Lealla oli voimaa hypätä kaukaa isonkin esteen yli puhtaasti, mutta jos sen toi liian lähelle, se ei nopeudestaan huolimatta ehtinyt hypätä tarpeeksi korkealle selvitäkseen yli.
Nyt sen hypyt kuitenkin lähtivät joka kerralla tasan oikeasta paikasta ja isoimmillakin esteillä tamma kuunteli loppuun asti mitä Jesse siltä halusi ja toimitti pyydöt kotiin joka hypyllä. Oli sillä hevosellakin ammattitaitoa, ajattelin ylpeänä ja hymyilin.
Loppuverryttelyissä Carlee pärski onnellisena ja venytti kaulaansa pitkälle alas. Keräsin esteet takaisin paikoilleen sillä välin, kun ratsukko ravasi uraa pitkin.
- Tämähän oli oikein näppärä peli, Jesse kommentoi ohi mennessään ja hymyilin.
- Laatukasvatusta, vastasin ja jatkoin puomien kantamista.
Lopulta Jesse pysäytti mustan tamman maneesin keskelle ja hyppäsi alas sen selästä. Lea oli hikinen, mutta tyytyväisen näköinen, kun kävin ottamassa sen loppukävelyille. Jesse kiitti ja hävisi maneesista hakemaan seuraavaa ratsastettavaa. Taluttelin Carleeta vielä suunnilleen vartin verran, jonka jälkeen suuntasimme vanhaan talliin ja siellä pesupaikalle. Riisuin tammalta varusteet ja suihkutin sen hiet pois lämpimän veden kanssa. Laitoin sille kuivatusloimet ja kylmäyssuojat päälle ja vein karsinaan syömään iltaruokiaan. Kävin putsaamassa varusteet huolellisesti ja kahdenkymmenen minuutin jälkeen hain kylmäyssuojat pois ja vaihdoin kuivan loimen tammalle. Rapsuttelin sitä vielä hetken aikaa, ennen kuin lähdin kotiin.
06.01.2018, rentoa menoa maneesissa
Carlee seisoi maneesin keskellä ruskea estesatula pinkin huovan päällä selässään ja sydänpehmusteinen meksikolainen turpahihna suitsissaan, katsellen minua odottavasti. Puomit nousivat kannakkeille, kun rakensin täydellä tohinalla meille esterataa maneesiin. Oli ehkä vähän riskialtista pitää hopeanmustaa vapaana, kun tallille oli muuttanut viimeaikoina paljon uusia ihmisiä hevosineen, mutta tiesin, ettei tamma siitä mihinkään liikkunut ennen lupaa.
Pystyn valmistuttua silmäilin vielä aikaansaannostani, viiden pystyn jumppasarja yhdellä sivulla ja kaksi okseria, yksi pysty ja yksi ristikko taktisesti aseteltu loppuun maneesiin.
Kävelin Carleen luokse ja annoin sille heppanamin taskustani. Se katosi parempiin suihin alta aikayksikön ja sain kiitokseksi tyytyväisen ilmeen tamman kasvoille. Sekin alkoi olla jo vanha, kisaura jo takanapäin ja tamman käytös oli kyllä rauhoittunut suuresti iän myötä, luojan kiitos. Nyt sain sitten koulia Kaajapuroilla asuvaa Cariadia senkin edestä, onneksi sillä oli hieman edes enemmän järkeä päässään, kuin mitä emällään oli ollut siinä iässä.
Laskin jalustimet alas ja kiristin vielä satulavyön kuluneisiin reikiin, jonka jälkeen tottuneesti hyppäsin mustan tamman selkään ja asettelin jalkani jalustimiin. Naksautin kieltäni, jolloin siirryimme reipastahtiseen käyntiin. Annoin ohjien levätä kaulalla ja käytin painoapuja ohjatakseni kulkusuunnan haluamaani suuntaan.
Alkuverryttelyiden jälkeen lähdimme hyppäämään, ensin ristikkoa pari kertaa ja sitten muitakin esteitä. Carlee innostui selkeästi, mutta kyllä siitä huomasi miten ikä oli muuttanut askelluksen hieman verkkaisemmaksi ja käytöksen rauhallisemmaksi. Esteetkään eivät enää kivunneet tolppien päihin, vaan pysyttelivät korkeimmillaan siinä 120cm tienoilla.
Jumppaesteellä ollessamme maneesin ovi kävi ja tallista tuli ratsukko maneesiin. Carlee ei häiriintynyt tapahtuneesta, vaan jatkoi esteet loppuun ja heitti vielä olemattoman pienen ilopukin sarjan jälkeen. Nostin katseeni ylös ja näin Gabriellan ja Ekon ilmestyneen maneesin keskelle.
"Moikka", huikkasin ja sain tervehdyksen takaisin hymyn kera. Carleen karvapeite oli kevyen hien peitossa, joten oli hyvä lopettaa siihen hypyt. Loppuverryttelyn tein huolellisesti, jotta tamman lihakset ehtivät palautumaan kunnolla.
"Jätänkö esteet vai korjaanko pois?" kysyin ravityöskentelyyn keskittyneeltä ratsukolta.
"Jätä vaan, kiitos", kuului vastaus. Nyökkäsin hymyillen ja talutin hopeanmustan takaisin talliin. Tamma saisi kyllä extraporkkanat iltaruokiensa sekaan, se oli ollut niin hienosti.
01.07.2018, lähisukuisten estekilpailut Auburn Estatessa
Olin osallistunut Auburn Estatessa järjestettyihin estekilpailuihin Carleen ja tämän varsan Cariadin kanssa. Cariad ei esittänyt ihan parastaan omassa luokassaan (150cm) ja sijoittui neljänneksi seitsemän osallistujan joukossa. Cariad on ollut hieman epätasainen viime aikoina, mutta tamma on myös nuori, joten asian voinee laittaa iän piikkiin. Carlee sen sijaan on päässyt nyt satunnaisesti mukaan kisamatkoille, eikä kyllä petä luottamusta koskaan.
Carlee hyppäsi oman luokkansa (160cm) voittoon huikealla nollaradalla, viiden osallistujan joukossa. Tamma oli aikaisempaa varmempi ja on rauhoittunut onneksi iän myötä todella runsaasti. Nytkin se hoiti homman kotiin rautaisella otteella ja seisoi ylväänä palkintojen jaossa, kun kaikkien katseet kohdistuivat häneen.
Oman luokkansa lisäksi kilpailuissa ratkottiin myös lähisukulaisten kilpailu. Tässä kisassa ei siis riittänyt yhden hevosen hyvä suoritus, vaan huomioon otettiin kahden ratsun radat, joiden yhteissijoituksesta määräytyi pärjääminen rakinglistalla. Carlee hoiti oman osuutensa täydellisesti, eikä Cariadin neljäs sija huonokaan ollut. Näiden kahden, emän ja varsan, sijoitus lähisukujen kisoissa oli toinen. Yhteensä kansallisen tason kilpailussa oli 10 paria.
Olin suostutellut hyvän ystäväni, Josefina Rosengårdin starttaamaan Carleella Kanadassa järjestetyissä Power Jump kilpailuissa. Jusu sai antaa rakkaalle entiselle kilpakumppanilleni vielä viimeisen kilpailukokemuksen ja olin sanonut naiselle, ettei heidän pärjäämisellä ollut mitään väliä. Minulle tärkeintä oli antaa Carleelle rento päivä, jonka aikana tamma saisi verestää muistojaan ja toivottavasti antaa Jusulle pieni näyte omista taidoistaan. Ja kuinka siinä sitten loppujen lopuksi kävikään, ei kukaan olisi voinut aavistaa..
Josefina Rosengård & Hestia Carlee 120cm (teksti: Lynn)
Minulla oli ammatikseen kilpaa ratsastava isoveli ja estehevosia kasvattava perhe. Tiesin hevosurheilusta yhtä jos toistakin.
Omaa tietoani oli:
1) Kilpaileminen oli kamalan jännittävää. Luokan koolla ei ollut väliä, aina jännitti.
2) Kilpailupäivinä aika käyttäytyi erittäin kummallisesti.
3) Ruokahalusta ei ollut tietoakaan, kun kilpailupäivä koitti.
4) Starttien jälkeen kadoksissa ollut näläntunne kuitenkin yllätti aina, ja kumealla kurinalla yllättikin.
Veljeni perua olivat ajatukset:
1) Minä olin liian pehmeä nössö ollakseni oikea kilparatsastaja.
2) Kilparatsastus oli yksinäistä puuhaa, eritoten jos aikoi kiivetä huipulle saakka.
Minulla oli tapana uskoa, mitä minulle sanottiin, olinhan sinisilmäinen ja hyväuskoinen hömelö. Niinpä olin aina nyökytellyt ja pitänyt veljeni puheita tosina.
Mutta kun hengailin Orange Wood Ranchilla odottelemassa Power Jumpin alkua, aloin hitaasti mielessäni yliviivata toista veljeni viisauksista.
Hevosenhoitajakseni lähtenyt Nita Merisalo tohotti kisaratsujeni ympärillä ja kiillotti niiden karvapeitteitä. Inna Paakkanen, joka kilpailisi minun oman hevoseni isällä, jaksoi vitsailla lievittääkseen muun muassa minun jännitystäni. Piritta Kuisma, joka omisti päivän ratsuistani ensimmäisen, paistatteli tyytyväisen näköisenä päivää ja nautti vilinästä ympärillään.
Sitten oli Rasmus Alsila, jota uskalsin vain ujosti hieman vilkaista. Hän sattui vilkaisemaan juuri samalla hetkellä minun suuntaani, ja sitten tapahtui jotakin kummaa. Rasmus hymyili kömpelösti, vähän niin kuin olisi vasta juuri sillä hetkellä muistanut, miten hymyiltiin. Seuraavaksi mies häkeltyi silminnähden. Oli kuin hänen ei oikeastaan olisi ollut lainkaan tarkoitus hymyillä, mutta se vain tapahtui.
Ymmärtämättäni minä toimin aivan kuin Rasmuksen erinäköinen peilikuva. Hymyilin, häkellyin, ja sitten jatkoin hymyilyä, vaikka käänsinkin katseeni vikkelästi muualle.
Eikä siinä ollut edes koko tiimi ympärilläni. Kohtasin Heidi Näyhön katseen, ja sydämeni sykähti hieman. Oliko tarkkanäköinen Heidi todistanut äskeistä tilannetta?
Oli tai ei, Heidi oli liian diskreetti takertuakseen siihen nyt. Hän aikoi itsekin kilpailla tänään kahdella hevosella ja ymmärsi jännitystäni. Ystäväni kosketti ohimennen ja hyvin rauhoittavasti olkapäätäni ja kysyi:
"Joko jännittää?"
Kohautin olkiani ja sitten nyökkäsin, koska oli aivan turha valehdella tai vähätellä.
Heidi hymyili ja minä vastasin hänenkin hymyynsä. Hänen seuraavat sanansa saivat myllertävän vatsani asettumaan aavistuksen vakaammaksi ja polvet hieman vähemmän notkuviksi, sillä Heidi totisesti omisti toisen päivän ratsuistani.
"Älä sitten yhtään hermoile Carleella ratsastamista. Tiedäthän sä, miten kiva hevonen se on. Äläkä ota mitään paineita sijoituksesta. En mä teiltä sellaista vaadi. Mä haluan vain nähdä teräsmummon vielä kerran isolla areenalla."
Silloin mä ajattelin vähän nenäkkäästi, että siitäs sait, rakas isoveli. Sinun hevosurheilumaailmasi saattoi olla yksinäinen. Minulla oli miellyttävä persoona ja siksi iso liuta ihmisiä ympärilläni. Enkä minä välttämättä ollut liian pehmeä. Etenisin omalla tavallani.
Kaikki omat tietoni kuitenkin pitivät yhä paikkaansa. Kun Piritta kysyi, halusinko proteiinipatukan, olin vähällä yökätä.
Tuomarin kommentti: "Sympaattinen kertomus joka saa lukijan väistämättä kilpailijan puolelle." (tuomari: VRL-13375)
Jusu ja Carlee sijoittuivat lauantain luokassa kuudensiksi, josta kaksikko jatkoi sunnuntain arvokilpailuun. Sinä yönä ei tainnut Jusua, tai minua kovinkaan paljon nukuttaa, sillä itse olin kilpailemassa arvoluokassa Carleen varsan Cariadin kanssa, joka oli ottanut emänsä paikan kilpailuratsunani. Sunnuntaina kaikki pidättivät hengitystään uusintaratojen aikana ja lopulta oli aika julistaa vuoden 2018 Power Jump arvoluokan tulokset.
Ensimmäiseksi sijoittuivat ja vuoden 2018 Power Jump Champion-arvonimen voittivat Josefina Rosengård ratsullaan Hestia Carlee! Onnittelut voittajalle ja muille sijottuneille!
Jossain onnenkyynelten välissä tajusin, että olimme Cariadin kanssa tulleet arvoluokan toisiksi. Hopeatammat olivat ottaneet uskomattoman kaksoisvoiton Kanadassa ja itkin hysteerisenä hypäten halaamaan Jusua heti, kun olimme päässeet alas hevosten selästä.
"Jännittääkö?" Heidi kuuli viereiseltä penkiltä Jusun äänen.
"Ihan hitosti", nainen vastasi ja naurahti hermostuneena.
"Mä en ole jännittänyt varmaan kenenkään arvostelua näin paljon ikinä", Heidi jatkoi ja puristi Fordin rattia kämmenet valkoisina. Takana kulkevassa trailerissa hopeanmusta tamma söi rauhassa heiniä suurisilmäisestä heinäverkosta ja katseli arkisesti maisemia ikkunasta. Heidi näki kameran näytöltä, että tallilla tehdyt sykeröt olivat edelleen säntillisesti kiinni. Carlee ei onneksi hinkannut itseään matkan varrella, tyytyi vain olemaan.
"Mä muistan, kuinka reppana se oli, kun mä vein sen Kirpun helmoista Mel Sereniin vieroituspäivänä. En voi uskoa, että siitä tuittupäästä kasvoi noin hieno hevonen ja nyt mä olen viemässä sitä viimeiseen arvosteluunsa. Missä välissä siitä tuli noin vanha?" Heidin ääni oli täynnä haikeutta, eikä tämä oikeastaan odottanut mitään vastausta kysymykseensä.
"Se on kyllä ihana", Jusu totesi ja hymyili hieman. Loppumatkan kaksikko istui hiljaisuudessa, vain radion soidessa taustalla hiljaa.
Arviointi kesti ikuisuuden, sillä arvosteltavana oli 38 hevosta. Heidi oli osallistunut tilaisuuksiin, joissa määrä oli ollut runsaampi, mutta tällä kertaa kolmekymmentäkahdeksankin oli liian kauan. Carleen vuoro koitti yhdeksäntenätoista, heti kirjavan lewitzerruunan jälkeen. Tuomarit tutkivat tarkasti tamman papereita ja halusivat nähdä Carleen rakenteen, sekä liikkeet.
Heidi oli päättänyt, että tammaa ei esitettäisi enää selästä käsin, vaikka tiesikin sen pienentävän rakenteesta saatuja pisteitä vähintään yhdellä. Carleella oli viime aikoina kipeytynyt selkä rankemmassa ratsastuksessa, eikä hypyttäminen selästä käsin tuntunut enää hyvältä. Nainen tiesi silti lähes varmaksi, että ilmankin ratsastuspistettä Carleen pisteet tulisivat riittämään. Siitä oli myös kiittäminen Jusua, joka oli mennyt ja voittanut Power Jumpin tammavanhuksen viimeisissä kilpailuissa. Se oli ollut täydellinen päätös rakkaan kilpahevosen uralle.
Pitkän odotuksen jälkeen heidät kutsuttiin uudelleen yleisön eteen kuulemaan pisteensä. Heidi oli raahannut Jusun lähes kädestä pitäen areenan keskelle kanssaan, jotta nainen saisi pidettyä Carleen ohjista, jos omistaja sattuisi vaikka pyörtymään jännityksestä. Bruneten sydän pamppaili holtittomasti ja tämä pidätti hengitystä, kun mikrofoni avattiin pienen kolahduksen kera.
"Suomenpuoliveritamma Hestia Carlee edustaa hyvää urheiluhevostyyppiä, se on menestynyt hienosti kilpailu-urallaan ja tänään sen pisteet ovat seuraavanlaiset: rakenteesta 8,5, kilpailumenestyksestä 41, suvusta 25, jälkeläisistä 20 ja lisäpisteitä täydet 15. Näin ollen Hestia Carleen yhteispistemäärä on huikeat 109,5 pistettä ja tamma palkitaan ykköspalkinnolla!"
Heidi ei ollut ikinä taistellut riemunkiljahduksia vastaan niin kovin, kuin sinä hetkenä. Hänen teki mieli hyppiä tasajalkaa ja rutistaa kaikki lähellä olevia eläviä olentoja. Lapsekkaan eleen sijaan nainen virnisti vain leveästi, niin, että tämän poskiin sattui ja otti vastaan hänelle ojennetut palkinnot ja palkintotodistuksen.
Kyyneleet valuivat onnellisena hymyilevän omistajan poskia pitkin, kun kolmikosta napattiin vielä yhteiskuva lausunnon kuulemisen päätteeksi.
"Kiitos", nainen kuiskasi ja halasi hevosensa kaulaa pitkään.
