» 05.11.2017 - syksyinen treeni
Valeron kuolaimet sujahti tottunein ottein orin suuhun, se mupelsi hetken kolmipalaa, mutta antoi sen sitten olla, kun kiristin turpahihnat ja leukaremmin. Letitin vielä otsatukan pois timanttipannan tieltä ja laitoin kypärän päähäni. Talutin rautiaan pesupaikalta suoraan maneesiin, joka oli hiljainen. Tallilla ei ollut muita kävijöitä, kuin minä ja hevosenhoitajani Vivia aina toisinaan. Sytytin valon maneesiin, vaikka ulkoa tuleva valo olisi ehkä riittänyt valaistukseksi.
Talutin oria muutaman kierroksen maneesin uraa pitkin, kunnes pysäytin sen ja hyppäsin selkään. Valero pörisi allani, vaikka tämä kuvio toistui lähes päivittäin, oli aina yhtä jännittävää, kun ratsastus alkoi. Naksautin kieltäni ja ori siirtyi sulavasti käyntiin.
Alkukäyntien jälkeen otin ohjat tuntumalle, Valero nousi jo kuolaintuntumalla tottuneesti ryhdikkääksi ja oli äärimmäisen helppo ratsastaa peräänantoon. Pyysin ravia ja annoin letkeän tahdin viedä minut mennessään.
Kevyen ratsastuksen jälkeen lähdin vielä kävelemään loppukäynnit maastoon. Sammutin maneesin valon ja lähdimme tallipäädystä maneesista pois. Ulkona oli aivan ihana aurinkoinen syyskeli. Viime viikot oli satanut enemmän, kuin uskoin olevan mahdollista, joten auringonpaiste tuntui ihan erityisen hyvältä. Valero huusi metsätarhassa seisoville tammoille ja annoin sille vähän pohjetta muistutukseksi, että nyt ei lähdetty sooloilemaan.
Kävelimme puolen tunnin lenkin, jonka jälkeen laskeuduin tallipihassa alas orin selästä. Se nypläsi ruohoa lehtipeitteen välistä ja näytti niin söpöltä, että minun oli pakko napata siitä vielä kuva.
» 06.12.2017 - Itsenäisyyspäivän maasto Auburn Estatella
Pysäköin autoni Auburnin kartanon pihalle ja sammutin moottorin. Auton perässä olevasta trailerista kuului vaativa hirnahdus, tallin pihassa oli paljon autoja ja uskoin, että suurin osa itsenäisyyspäivän ratsukoista olivat jo melkein valmiita lähtöön. Olin myöhässä, koska Valero oli päättänyt heittäytyä hankalaksi kotona, mutta onneksi sillä oli jo satula selässä ja minun tarvitsi vain laittaa sille suitset ja ottaa se ulos autosta. Päälläni oli mustat ratsastushousut ja siisti musta toppatakki, en ollut ihan varma miten tapahtumaan olisi pitänyt pukeutua. Sain pujotettua kanget melko helposti rautiaan orin päähän trailerissa ja se käveli onneksi jo huomattavasti rauhallisemman oloisena ulos kopista. Suoristin hieman harmaata paksua vilttiä, joka ylettyi orin kaulalta sen pepun päälle, takaosassa oli koristeellinen hopeisista nyöreistä tehty häntäremmi, jonka olin ommellut vilttiin, jotta se pysyisi paremmin rautiaan päällä.
Laskin jalustimet alas ja kiristin vielä satulavyön, sivusilmällä huomasin, että tallin pihalle ilmestyi yhä useampi ratsukko. Ketterästi nousin Valeron selkään, se ryhdistäytyi silmissä nähtyään vieraita hevosia, kun Amanda tuli tallista Leevin kanssa, joka pörheänä huuteli ilmoille hävyyttömyyksiä, Valero päätti ruveta sikailemaan ja huutamaan Leeville takaisin. Tumman orin silmät naulautuivat meihin ja napautin terävästi Valeroa kylkeen vaatien sen huomion takaisin itseeni. Tänne ei tultu machoilemaan, varsinkaan omistajattaren silmäterän kanssa. Tilanne meni ohi ja saatoin mennä hieman lähemmäs väkijoukkoa orini kanssa, jotta kuulisin mahdolliset ohjeistukset.
Meidät käskettiin joukon viimeiseksi, mihin olin tyytyväinen, sillä sieltä saisin parhaiten kontrolloitua vieraassa joukossa omaa hevostani, joka onneksi oli kyllä jo todennut, että emäntä ei nukkunut tälläkään kertaa siellä selässä. Matka hautuumaalle sujui hiljaisuudessa ja uskon, että jokaisen mielessä oli Suomi ja sen uskomaton matka itsenäisyyteen. Yritin miettiä mitä omalle elämälleni ja erityisesti hevosilleni tapahtuisi, jos nyt syttyisi sota. Samassa ajatukseni karkasi Verneriin, mitä miehen oli täytynyt kohdata elämänsä aikana, huokaisten siirsin katseeni maisemiin, jotka olivat lumen peitossa, ympärillä oli ihan hiljaista hevosten kavioiden äänien ollessa ainoa äänenlähde. Oli aika iso juttu saada olla osa tätä kulkuetta ja osa Suomea.
» 16.07.2018 - kesäyön treenihetki
Pehmeä, muotoonsa taipunut nahka tuntui tutulta sormien alla. Aurinko oli painunut jo pitkälle horisonttiin, kun talutin tummanrautiaan orin tallin ovista ulos. Hiekka rahisi saappaideni alla, kun pysähdyin keskelle aidattua kenttää. Valero hörähti hiljaisesti ja sen turvan ali kiertävä kankiketju kilahti aavistuksen orin heilauttaessa päätään.
Vasen jalkani nousi tottuneesti hopeiseen jalustimeen. Sama liike oli toistettu sen saman päivän aikana jo kymmeniä kertoja, mutta tämä olisi niistä viimeinen. Punertavan vaaleat kaviot pysyivät paikoillaan, jalustinhihna narahti painon lisääntyessä ja istuin pehmeään satulaan, joka tuntui kodilta. Jalustimet olivat oikean mittaiset, niitä ei käyttänyt muut ratsastajat, niiden nahka oli kulunut vain yksistä rei'istä. Sormet koskettivat karheaa karvaa harjan alta.
"Hienosti", kuiskasin hymy viipyillen huulillani. Vaadittiin vain pieni lantion pyöreä liikahdus ja hevonen nosti vasemman takajalkansa ilmaan ja lähti kiertämään sille tutuksi käynyttä uraa pitkin.
Siniset silmäni kohdistuivat hiekan vaaleuteen. Se heijasti myöhäisillan valoa riittävästi, ettei sähköstä siriseviä ulkovaloja tarvinnut laittaa päälle. Keräsin ohjat sormieni sisään, kankiohja pikkurillin alta ja nivelohja sen päältä. Ohjasote oli vakaa, mutta pehmeä, se antoi Valerolle tilaa liikkua pitäen orin oikeassa muodossa askeleen muuttuessa kaksitahtiseksi.
Lihakset tiesivät mitä niiden piti tehdä. Ravin liike oli tuttu, mutta vaati jokaisen hevosen kanssa eri tahdin, eri määrän lihashallintaa. Se oli kuin huippuunsa viritetty auto - kaikki tiesivät miten saatiin seuraava vaihde silmään, mutta vain autolla kilpaileva tiesi miten se kannatti tehdä. Tiesi, miten juuri oikealla hetkellä painettu kytkin toimisi parantaen suorituskyvyn huippuunsa.
Valero oli kuin kiiltäväpintainen Lamborghini, se janosi näyttää kaikille miten paljon voimaa sen takajaloista löytyi.
Hikivaahto ruskealla peitinkarvalla tuoksui vienosti selkään vauhdin hidastuessa. Sen suolainen tuoksu kertoi, että kumpikaan ei ollut selvinnyt kuivin nahoin kesäillan tanssista. Tyhjän tallipihan täytti pärskähdys, ketju kilisi uudelleen orin venyttäessä kaulaansa pitkälle eteen ja alaspäin. Sen tyytyväisyydestä puhuvat korvat taipuivat rentoina sivuille, Valeron ei tarvinnut enää miettiä miten paljon energiaa sen sisällä oli. Paljas käsi hapuili uudelleen kaulan karvoja, nyt ne olivat nihkeät hiestä, aivan, kuten oli kämmen, joka pyyhkäisi hevosen kaulaa.
Huomenna tämä tanssi tanssittaisiin jälleen kerran uudestaan.
» 23.05.2019 - vieraassa satulassa
Jusu ei oikeastaan muistanut, mistä se idea oli päähän pälkähtänyt. Miksi hän halusi ehdoin tahdoin tehdä jotakin sellaista, missä olisi varmasti surkeaakin kehnompi? Eihän hän huono ratsastaja ollut, mutta kouluratsastajan geenejä ei tytön mielestä ollut häneen tihkunut lainkaan. Estehevosten laadukkaasta sileäntyöstä oli pitkä matka GP-tason kouluhevosen satulaan.
Vaan sellaisessa Jusu istui nyt, kiitos Heidi Näyhön.
"Anna sen nyt kävellä ihan alkuun ohjat pitkällä. Sillä on tosi keinuva askel, saat hetken tottua siihen", Heidi ohjeisti hymyillen ja piteli kättään mahansa päällä rennosti. Nainen tarkkaili oman hevosensa käytöstä, mutta pitkä hellejakso yhdistettynä jo vanhempaan ikään tuntui saaneen virkeän orin rauhallisemmaksi. Valero käveli matkaavoittavalla askeleella ja rentona.
Vain nipin napin Jusu esti itseään sanomasta ääneen, että siinä taisikin olla suunnilleen ainoa ohje, jota hän tänään osaisi noudattaa. Pitkällä ohjalla käveleminen olisi aivan takuulla riittävän selkeää jopa hänelle. Se antoi aikaa tunnustella käynnin rytmiä ja liikekieltä ja keskittyä omaan kehoon. Jusu oli kasvatettu ja opetettu ratsastajaksi niin kurinalaisessa ympäristössä, ettei tyttö koskaan kyhjöttänyt satulassa miten sattui — kaikkein vähiten vieraiden hevosten kyydissä.
Pitkien alkukäyntien jälkeen Heidi ohjeisti Jusua ottamaan ohjat tuntumalle.
"Pidä nivelohja ihan inan kankiohjaa lyhyempänä, se löytää muodon kyllä itsekin", nainen kertoi ja katsoi kuinka tummanrautias nosti kaulansa Jusun eteen lähes automaatilla.
"Kokeile tehdä taivutuksia ja väistöjä, ihan kuten normaalistikin, mutta vähän pienemmillä avuilla. Se on tosi herkkä hevonen, ajattele liike ensin mielessäsi niin sun keho valmistelee sen jo puolestasi."
Pelko oli väärä sana kuvaamaan Jusun fiiliksiä, kun tyttö alkoi oivaltaa, miten erilainen hevonen hänellä nyt olikaan allaan omaansa nähden. Jotakin sen sukuista se kuitenkin oli, joskin miedompaa ja odottavaisella innostuksella laimennettua. Ratsastaja hengitti hitaasti ulos ja kävi vielä kerran läpi kehonosansa varmistaakseen, ettei jännittänyt lihaksia tahtomattaan. Tämä hevonen tuntisi kaiken.
Valeroa ratsastaessaan Jusu vertasi sitä muihinkin ratsastamiinsa hevosiin kuin Granniin. Siinä oli ehkä eniten yhtäläisyyksiä Trinan kanssa, mutta liikkeissä oli enemmän voimaa. Tuttuja piirteitä havainnoimalla Jusu kävi vähitellen taas itsevarmemmaksi, enemmän sellaiseksi kuin oli omien ratsujensa selässä, ja kun hän uskalsi alkaa pyytää hevoselta asioita, se vastasi kyllä. Vahingossakaan Jusu ei tahtonut tehdä liikaa, mutta ei auttanut jäädä avuttomaksi matkustajaksikaan vain siksi, että hevonen oli vieras ja viritetty hieman eri taajuudelle kuin mihin esteratsastaja oli tottunut.
Heidi antoi Jusulle aikaa, sillä vakavailmeinen ystävä todella näytti tarvitsevan sitä. Valero näytti hyvältä, se ei piitannut ainakaan vielä siitä, ettei sen ratsastaja tuntenut oloaan täysin varmaksi. Loppupeleissä, hevosiahan ne kaikki olivat ja Jusu oli istunut sellaisen selässä koko ikänsä.
"Nosta ravi keskellä pitkää sivua, hengittele ihan rauhassa, ettet pyörry siellä", Heidi ohjeisti, eikä voinut olla virnistämättä vähäsen.
"Voit vaikka ottaa sen pääty-ympyrälle, kokeilla missä tahdissa haluat, että se ravaa. Älä purista liikaa pohkeella, se tarjoaa passagea mielellään, jos jännityt."
Jusu naurahti epäuskoisena. Näyttikö hän tosissaan siltä, että pyörtyisi? Huu. Itsensä tuntien Jusu ei kyllä epäillyt, etteikö näköhavainto olisi pitänyt paikkaansa.
Ravissa piisasi säätövaraa. Ensin varovaisemmin ja sitten vähitellen rohkaistuen Jusu kokeili, mitä sai kouluhevosesta irti. Ei liian tosissaan, jottei vahingossakaan pyytäisi niin paljon, että epäonnistuisi. Tässä edettiin hevosen mukavuusalueella, ja sitä olisi riittänyt vielä molempiin suuntiin. Jusu vain pahoin pelkäsi olevansa itse koko ajan epämukavuusalueella, vaikka oikeastaan… eihän se nyt niin kamalaa ollutkaan?
Heidi seurasi jokaista askelta tarkasti, neuvoen välillä vähän, mutta enimmäkseen pysytteli hiljaa. Tässä ei nyt rakennettu kilpailuvalmista ratsukkoa, vaan annettiin nimenomaan tilaisuus kokeilla miltä kouluhevonen tuntui. Valero pysyi rentona, sen korvat heiluivat askelten tahdissa, toisen käydessä aina hieman takana, kun Jusu teki pidätteen. Heidiä hymyilytti nähdä miten pikkuhiljaa jännittynyt leukalinja alkoi rentoutumaan.
"Sä voit keventäen kokeilla muutaman diagonaalilinjan ravilisäystä", Heidi ehdoitti kertoen sitten tarkemmat ajo-ohjeet onnistuneeseen suoritukseen. Valero osaisi sen itsekin, mutta Jusun oli silti hyvä tietää miten ja miksi asiat tapahtuisivat.
"Pidätä varmasti, mutta silti pienellä paineella linjan lopussa, jotta pääsette tasapainoon ennen kaarretta", nainen kertoi hymyillen.
Ja Jusu kokeili. Vähän huolestunut ilme kasvoilla kertoi, miten paljon huolenaiheita hänen kypäränsä alla kimpoili. Ei Jusu hevosta pelännyt eikä ratsastamista, mutta epätäydellisyyttä senkin edestä. Jos tahti hetkeksikään kävi epätasaiseksi, häntä hävetti. Jos muoto vähänkin nytkähti liiaksi nyökkyyn, häntä hävetti. Jos mikään tuntui vähänkään miltään muulta kuin täydelliseltä, häntä hävetti — ja hevosurheiluasahan mikään ei juuri koskaan onnistunut täydellisesti.
"Nosta käsiä ihan aavistuksen ylemmäs ja rentouta pohjetta. Juuri noin, siinä on hyvä. Ja katse ylös, rentouta hartiat."
Heidi kaivoi puhelimen taskustaan vaivihkaa ja kuvasi Jusun ratsastusta hetken, toivoen toisen keskittyvän liikaa ratsastamiseen, jotta olisi huomannut.
"Ravissa voisit tehdä vähän väistöjä sekä siirtymisiä askeleen sisällä. Voit vähän oman mielen mukaan tehdä myös askellajimuutoksia, pysähdyksiä ja peruutuksia. Muista valmistella liike aina kehollasi, jotta Valero odottaa muutosta. Älä säikähdä, jos se pysähtyy siitä, kun ajattelet pysähdystä."
Siniset silmät eivät kääntyneet hetkeksikään irti ratsukosta, Jusu ratsasti hyvin esteratsastajaksi. Tyttö oli likipitäen ihanteellinen valmennettava. Ellei murehtimista ja siitä johtuvaa ajoittaista jännittymistä laskettu, homma toimi. Jusu oli vikkelä noudattamaan saamiaan ohjeita ja alkoi vähitellen vaikuttaa siltä, että uskalsi tehdä omatoimisestikin kokeiluja.
Ratsastajan rentoutuessa ja rohkaistuessa Valero alkoi ryhdistäytyä. Kuumaksi se ei käynyt, mutta se kuulosteli yhä tarkemmin ratsastajaansa ja näytti olevan vähän enemmän töissä kuin vain rennolla höntsähölkällä… vaikka kyllähän tässä sen mittapuulla vielä melko höntsävaihteella oltiin. Jusulla, joka ei ollut koskaan oikeasti treenannut kouluratsastusta niin sanotusti lajin omilla säännöillä, ei kuitenkaan ollut edellytyksiä eikä kunnianhimoakaan ryhtyä tahkoamaan kasaan GP-ohjelman osasia, vaikka hevonen niitä olisi osannutkin. Ratsastajan ja hevosen yhteinen potentiaali ei ollut yhteenlaskettu vaan jaettu. No, jotakin sinne päin.
"Mielenkiintoista", Jusu ehti lausua ensimmäistä kertaa mielipiteitään ääneenkin, mikä viimeistään kertoi Heidille, että hän oli sulanut kipsistään. Puhekykyinen Jusu ei voinut olla mahdottoman paniikissa.
Heidiä hymyilytti Jusun kommentti.
"Nosta laukka kulmasta ja kokeile myös siinä vähän säätövaroja. Sen askel on vähän iso, anna itsellesi hetki totuttautua siihen. Valero myös mielellään nousee ylöspäin, joten huolehdi, että se myös etenee. Kerron sitten, jos se hyppii liikaa ylös."
Grannissa ei sitä pulmaa ollut, etteikö sen laukka olisi edennyt. Jusulla oli kyllä kokemusta estehevosten mittapuulla ylöspomppivasta laukasta muiden hevosten kanssa, mutta tämä oli silti uutta. Päättäväisesti Jusu hengitti syvään ja haki tasapainonsa, kun ori heilahti suureen, voimakkaaseen laukkaansa. Vielä Jusu ei ryhtynyt ratsastamalla ratsastamaan siihen yhtään enempää ilmaa, vaan pikemminkin haki jopa hieman vaatimatonta työskentelylaukkaa. Nyt ei rentoutettu hevosta, vaan ratsastajaa. Suuruudestaan huolimatta askellaji oli kuitenkin sama vanha tuttu, Jusun oma lempiaskellaji, eikä vaadittu montaa sydämensykäystä, ennen kuin olo oli jälleen luonteva.
Jusu piti siitä hetkestä. Muutamaan kertaan hän joutui korjaamaan liikettä etenevämmäksi, mutta se tapahtui pienin, oikein ajoitetuin muistutuksin. Valeroa ei tarvinnut puskea eikä pakottaa. Parhaimpina hetkinä se tuntui keveältä, notkealta ja tasapainoiselta, ja sen energia oli pienin istunnan ja käden asennon muutoksin ja kevyin pohjeavuin ohjailtavissa. Hevosen kanssa oli tehty rutkasti töitä, Jusu arveli, ja se palkittiin. Palkitsisiko Grannikin vielä joskus? Ei tietenkään tällä tavalla, mutta… jotenkin.
Heidi kuvasi pätkiä sieltä täältä Jusun ja Valeron työskentelystä, hymy viipyillen huulillaan.
"Hyvinhän sä sitä ratsastat", nainen kehui virnistellen.
"Jos sä haluat, voit kokeilla vähän temppujakin, laukanvaihtoja ja vaikka piruettiakin, jos siltä tuntuu", Heidi totesi virnistellen ja neuvoi sitten kuinka liikkeet ratsastettiin läpi.
Jusun ensireaktio: ei. Ei voi, ei uskalla, ei voi osata. Uteliaisuus vei kuitenkin voiton. Ensimmäiset, ei lainkaan yllättävästi epäonnistuneet, kokeilut eivät juuri Jusun mieltä ylentäneet. Sitten alkoi kuitenkin naurattaa, sillä Valero ei epäröinneistä piitannut. Se arvaili oikeastaan melko innokkaasti, mitä siltä haluttiin, vaikka avut olivat varovaisia.
"En mä kyllä kisaradalle lähtisi", Jusu kommentoi vähän myöhemmin siirtäessään hevosen keveään, vähitellen venyttelevään raviin. "Lajinvaihto ei nyt ainakaan ihan heti ole ajankohtainen…"
Eikä olisikaan, sillä Saksassa odottaisivat esteradat ja -hevoset. Pieni piipahdus kouluratsastuksen maailmaan ennen hyppykesää oli kuitenkin harhauttanut Jusun pois ankarasta suorituskeskeisyydestään, edes hetkeksi, ja se oli jo jotakin se.
"Hyvin se silti meni", Heidi toisti hymyillen.
