14.09.2019
Heidi hyräili hiljaa harjatessaan valkeaa karvaa verkkaisesti. Lollo roikotti päätään karsinassaan tyytyväisen näköisenä, sillä oli kaikki hyvin noin 90% ajasta. Sen lopun kymmenen prosentin aikana tamma oli yleensä esteiden välissä ja siltä oli kielletty jokin sen mielestä tärkeä päätös.
Tummanruskean estesatulan jalustimet näyttivät kilometrin mittaisilta. Ne olivat ehtineet jo kulua Jeramyn säädöille ja nahka yritti vastustella joutuessaan lyhennetyksi. Heidi mietti miten paljon vähemmän oli siinä vaiheessa jo ehtinyt ratsastaa kimoa tammaansa, kun Jeramy oli ottanut vetovastuun Lollon liikutuksesta.
Satula asettautui hevosen selkään vaivattomasti ja brunette kiinnitti satulavyön löysästi. Hän pujotti martingaalin tamman kaulalle ja naksautti sen remmit kiinni satulavyöhön ja satulassa oleviin renkaisiin.
“Meneekö vielä, vai laitanko suitset?” Heidi kysyi ääneen ja jäi odottamaan vastausta muutoin hiljaisessa tallirakennuksessa.
“Ei”, Lauri vastasi. “Ollaan melkein valmiita.”
Miehen sormet pujottivat turparemmin kiinni ja sipaisivat sitten Vegasin pään valkeaa karvaa, jota oli harjatessa irronnut ja tarttunut tummiin karvoihin.
Lauri toivoi, että Heidi oli osannut arvioida ratsastuskuntonsa realistisesti. Mies ei ollut halunnut kieltäytyä naisen maastoiluehdotuksesta, koska oli ehtinyt ratsastaa Vargasin heti tallille tultuaan. Ori oli vaikuttanut hetken aamu-uniselta, mutta virkistynyt kummasti puomitehtäville päästyään.
“Lähdetään vaan kun olet valmis”, Lauri huikkasi vedettyään kypärän päähänsä. Vegas vaihtoi painoa jalalta toiselle, kun mies irrotti tamman valmiiksi hoitopaikalta.
Heidi varmisti vielä oman ratsunsa suitsien kiinnitykset ja siirsi hiuksensa matalalle poninhännälle ennen kypärän kiinnittämistä.
“Valmis”, nainen kertoi ja liu’utti Lollon karsinan oven auki. Tamma pyrki ulos, mutta Heidi pysäytti liikkeen pidättämällä toisesta ohjasta. Pieni hymy nousi bruneten huulille, Lollo ainakin oli valmis lähtöön.
“Kerrankin mun ratsu on sun ratsua korkeampi”, Heidi virnisti pysäyttäessään hevosensa selkäännousujakkaran luokse. Tamma heilautti päätään ja katseli sitten korvat höröllä tarhoissa olevia hevosia. Sen selkään ponnistava ratsastaja hengähti syvään saadessaan oikean jalkansa jalustimeen ja mietti sitten oliko mahdollista saada korkean paikan kammo raskausaikana. Tunne meni ohitse melko nopeasti ja Heidi kumartui kiristämään muotoillun satulavyön vastinhihnat vielä varmuudeksi yhdellä.
“Onko se tosiaan niin iso?” Lauri mutisi hajamielisesti varmistaessaan, että Vegasin satulavyö oli tarpeeksi kireällä. “Et sentään tarvinnut nosturia päästäksesi kyytiin.”
Laurin suupielet nytkähtivät virneeseen, jonka mies väläytti Heidille nopeasti ennen kuin nousi tammansa satulaan.
Vegasin askel oli pykälän reippaampi, joten Lauri antoi tamman ottaa hetkeksi keulapaikan.
“Oletko nyt ensimmäistä kertaa hevosen selässä sitten.. pitkän ajan?” Lauri kysyi. Mies tiesi Heidin jatkaneen käyntitreenejä poninsa kanssa, muttei ollut udellut edistyksestä sen enempää - sen Heidi saisi kertoa itse.
“Pitkän ajan?” nainen virnisti hieman, mutta jatkoi sitten, “en, mä olen käynyt muutaman kerran Carleen kanssa kävelemässä. Ja Epionen kanssa ravailin jo tällä viikolla pariin otteeseen.”
Heidi oli päätynyt ottamaan kevyttoppatakin päälleen lämpimästä syysilmasta huolimatta. He eivät kuitenkaan olleet menossa laukkamaastoon, joten lämmin takki oli melko varmasti hyvä valinta.
“Ensimmäinen maasto kyllä, saat kunniatehtävän siinä suhteessa”, hän kertoi hymyillen. Tämä oli ollut yksi niistä asioista, joista Heidi oli haaveillut jo pidemmän aikaa. Lähteä maastoon juuri Laurin kanssa ja keskittyä maisemista ja seurasta nauttimiseen ilman kiirettä.
“Säästit sentään sen”, Lauri huomautti huvittuneena sulatellen edelleen sitä, että Heidi oli kivunnut ponia suuremman ratsun satulaan ilman virallista tukihenkilöään. Tummat silmät loivat naiseen merkitsevän katseen, kun Lauri kääntyi vilkaisemaan brunettea, joka näytti aikuismaisesti kieltä miehelle.
Vegasin askel oli mukavan letkeä ja se vahvisti Laurin tunnetta siitä, että tamma kaipasi maastoa - tai kahta - viikko-ohjelmaansa. Tamman ratsastettavuus oli toki parantunut sitten Vegasin saapumisen, mutta kentällä liikettä sai edelleen kaivaa huomattavasti enemmän kuin maastossa.
“Jatkaako Jeramy sen kanssa vielä sittenkin, kun pääset totisen treenin pariin?” Lauri kysyi pieni virne suupielessään. Mies oli pidättänyt Vegasia sen verran, että Heidin ratsastama tamma oli pystynyt kirimään lähes rinnalle.
“Luultavasti, en tiedä vielä. Onhan tossa noita hevosia itse kullekin ratsastettavaksi. Sofian myötä mun aikani on joka tapauksessa rajoitetumpaa, kuin aiemmin”, Heidi vastasi mietteliäänä. He olivat keskustelleet asiasta Laurin kanssa aikaisemminkin, mutta silloin aiheena olivat olleet mies itse ja Malachai. Brunette piti yhä kiinni toivosta, ettei jäisi hetken kuluttua yksin orin liikutusvastuussa ja erityisesti siitä, että Lauri olisi jäämässä pidemmäksikin aikaa.
Siniset silmät tutkivat hetken Laurin kasvonpiirteitä ja palasivat sitten maisemien ihailuun. Heille oli sattunut täydellinen poutapäivä maaston suhteen.
“Kuulostaa järkevältä”, Lauri vastasi ja antoi katseensa liukua heitä ympäröiviin maisemiin. Vegas tuntui halukkaalta ravaamaan, mutta mies oli varautunut käyntimaastoon ja teki sen istunnan kautta selväksi myös ratsulleen.
“Sittenhän sinulla on jo sille ja Malachaille selvät sävelet”, mies lisäsi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vilkaisi taas Heidiä. Koska yhteistyö mustan orin kanssa oli parantunut ja Lauri oli saanut Malachaista irti uusia puolia, diiliä ei kannattanut muuttaa. Siitä oli myös taloudellista etua karsinavuokrien kanssa ja Sarahin rooli vuokraajana takasi sen, ettei kolmen hevosen ratsastaminen vaikeutunut liiaksi kiireisimpinä työaikoinakaan.
“Onko?” Heidi kysyi puoliksi ilkikurisella äänensävyllä ja puoliksi aidosti hämmästyneellä sävyllä. Hän muisti, että asiat olivat jääneet melko auki viime kerralla, kun he olivat asiasta puhuneet, eikä brunette olettanut toisen jäävän vain siksi, että heillä kahdella oli määrittämättömiä asioita välillään. Olihan mies lähtenyt toiseen maahan viimeksikin avopuolisostaan huolimatta. Siniset silmät tarkkailivat nyt metsätien sijaan Laurin kasvoja, Heidi yritti tutkia niiden ilmeitä sen pohjalta, mitä tiesi niiden osaavan tarjota.
“Jäätkö?”
“Jään.”
Lauri hymyili itsekseen: oliko Heidi tosiaan arponut tilannetta siihen saakka? Oliko Lauri vaikuttanut työkiireidensä ja hevosten treenaamisen ohella siltä, että olisi lähdössä muualle? Ja entä heidän välinsä?
“Annatko näiden asua vielä tallissa?” Lauri heitti takaisin, virnisti bruneten suuntaan ja laski katseensa Vegasin korviin, jotka olivat uteliaasti pystyssä.
Heidi virnisti onnellisena, typerää hymyä, jota ei edes yrittänyt peitellä.
“Riippuu miten hyvin käyttäydyt. Ja menestyt kisoissa, harrastehevoset voi hyvin asua pihatossakin”, nainen kiusoitteli ja kurotti tuuppaamaan kevyesti Lauria kyynärpäästä. Lollo heilautti korvaansa heidän suuntaansa, mutta jatkoi sitten kävelyään Vegasin vieressä tyytyväisen oloisena. Sen kiireet olivat loppuneet tallipihalle.
“Katsotaan, miten ehdin kilpailla, kun kaikki asiakkaat ottavat jotain syysspurttia valmennusrintamalla”, Lauri puuskahti kaikkea muuta kuin pahoillaan työtilanteestaan. Mies oli viikolla valmennusreissun yhteydessä myös käynyt ensimmäistä kertaa uuden ratsutettavansa, nelivuotiaan ruunan satulassa.
“Vargasin kanssa intensiivisempi sileäntreeni on ainakin tehnyt vain hyvää”, Lauri totesi. Vargas oli hierottu uudestaan eikä se ollut reagoinut selkäänsä juuri lainkaan. Mies aikoi silti malttaa hyppyjen suhteen ja pysyä puomitehtävien parissa vielä hetken.
“Jostain se on aina tingittävä, vaikka hyvä, että asiakkaita riittää”, Heidi vastasi toinen suupieli ylempänä, kuin toinen.
“Sileäntreeni on aina hyvästä”, nainen lisäsi virne pysytellen huulillaan. Molemmille oli varmasti tullut 9 kuukauden tuntemisen aikana selväksi mistä lajista kumpikin piti eniten. Ainakaan he eivät kisanneet samoista ruusukkeista jatkossakaan.
Heidi katsoi Vegasta, se oli edelleen yhtä kaunis, kuin oli ollut silloin, kun Lauri oli tamman ostanut. Katseessa oli aina mukana ripaus kateutta, tummanrautias Vegas oli sellainen hevonen, jonka nainen itsekin olisi ostanut, mikäli sellainen hänen eteensä tulisi. Oli onni, että Lauri oli jäämässä, sillä silloin hän saisi yhä ihailla Vegasta aidan takaa - ja ehkä joskus selästäkin käsin.
Estevalmennuksessa 29.02.2020
Kaikki tuntui kankealta, mikä oli tietenkin ymmärrettävää pitkän valmennustauon jälkeen, mutta Heidi oli silti odottanut pääsevänsä hyvään rytmiin alun jälkeen. Repo oli armoton, mistä Heidi pitikin, mutta armottomuus olisi vaatinut myös ripauksen kannustusta tietyssä välissä, jossa nainen tunsi olonsa täysin turhaksi vahvaksi muuttuneen Lollon selässä. Tamma oli ollut pitkään Jeramyn säädöillä, se oli tottunut ronskiuteen ja siihen, että sille ei annettu vaihtoehtoja lähestymisissä.
Heidi ymmärsi, että joutuisi muuttamaan avointa tyyliään kimolle sopivammaksi, mutta ei auttanut saada sen kaltaista ahaa-elämystä kesken maksetun valmennuksen.
Turhautuminen asettautui tiukasti, kun sen oli päästänyt vaivihkaa iholle asti. Heidi yritti olla huomioimatta seikkaa, jossa jokainen yritys sai pään vain kiehumaan edellistä enemmän. Yritti olla näyttämättä sitä valmentajalleen ja ennen kaikkea hevoselleen.
“Ratsastatko siis tätä hevosta säännöllisesti?” Repo katsoi häntä epäuskoisesti. “Varmistin vain.”
“Kyllä”, Heidi vastasi lyhyesti ja puri huultaan, jottei olisi kiristellyt hampaitaan. Uusi lähestyminen sujui hieman paremmin, ainakin sen verran, että Repo komensi ensimmäisenä hyppäävän Disan siirtyä seuraavaan tehtävänantoon.
Heidiä nolotti olla kolmikon perässävetäjä, hän oli tasoltaan parempi, oikeasti hypännyt gp-tasolla vuosia, mutta äitiysloma ei ollut kulunut ilman uhrauksia. Ratsastaminen ei ollut kuin polkupyörällä ajoa - sen unohti tauon aikana. Heidi tajusi sen sillä hetkellä varsin hyvin.
Yksi - kaksi - kolme… Heidi laski askeleita hevosen kiemurrellessa hänen allaan. Hänen teki mieli pysäyttää, laskeutua hevosen selästä ja aloittaa uudelleen puolen tunnin päästä. Nyt kuitenkin nainen yritti saada Lollon suoraksi, painosti sitä hyppyyn melkein oikeasta kohdasta ja he selvisivät esteen toiselle puolelle ilman pudotusta.
“Vakuuttavaa! Siis siinä mielessä, että rytmiä saa viiden laukka-askeleen sisällä sotkettua noin monta kertaa”, Repo tokaisi vailla sääliä. Ei sillä, että Heidi olisi sääliä kaivannutkaan sillä hetkellä.
Heidi tunsi kuinka hikikarpalot juoksivat selkärankaa pitkin teknisen paidan ja ihon välissä. Tiukasti ennen tuntia letitetyt hiukset näyttivät sotkuisemmilta, mutta nainen oli tyytyväinen siihen, ettei ollut yksin hikinen. Valkoisessa hevosessa ei erottunut hikivaahto aivan niin selvästi, mitä tummemmissa, mutta höyryävän tamman kuumuuden, suolaisen hien saattoi haistaa ilmassa sen kävellessä pitkällä kaulalla maneesissa.
“Mennäänkö lyhyt maastolenkki?” Heidi kysyi nieleskellen turhautumistaan Laurilta. Sen sijaan nainen keskittyi nostamaan enkkuviltin itsensä ja hevosensa väliin siten, että se ylettyi korkeasta kaulasta tamman takaosaan asti.
“Mennään vain”, Lauri vastasi seuraten Heidin loimen asettelua. Mies oli itse ehtinyt jo vetää ratsastusloimen tyytyväisen Vegasin selkään ehdittyään jäähdytellä tammaa hyvän tovin Heidin jatkettua uusintaradan parissa valmennuksen viimeisille minuuteille saakka.
Pihan kiertävä reittivalinta oli luontevin paitsi sopivan pituuden, myös riittävän valaistuksen vuoksi. Vegas seurasi kimoa tammaa letkein askelin ja Lauri antoi tamman kävellä pitkin ohjin.
“Piditkö valmentajasta?” Lauri kysyi. Repo oli jaellut karkeita kommenttejaan myös Heidille eikä Lauri osannut arvioida, olivatko ne kalskahtaneet naisen korvaan yhtä pahasti kuin hänen.
Heidi vilkaisi takaviistoon jättäytynyttä Lauria ja mietti lausuisiko totuuden vai koristelisiko sitä edes vähän.
“Aika ronski”, nainen lopulta kommentoi ja pyyhkäisi kypärän reunan alta karanneet hikikarpalon ohimoltaan. Lollo tuntui voimattomalta, sekin oli varmasti antanut kaikkensa hämmentävän valmennuksen aikana.
“Mitä mieltä sä olit?” Heidi kysyi ja siirtyi jälleen istumaan suoraan satulaan. Hikiset vaatteet tuntuivat tarttuvan ihoon jättäen kevätillan viileyden jälkeensä. Nainen värähti hieman kylmästä.
“No olihan hän… [i]Persoona[/i]”, Lauri vastasi ja jäi miettimään Heidin äänen viileyttä, joka ei johtunut vain koleasta ulkoilmasta. Lauri tiesi myös, ettei kukaan päässyt Heidin ihon alle ihan vähällä. Valmentajana mies tiesi, että oli lukematon määrä tapoja antaa palautetta ja korjausideoita ratsastajalle ja koska hän ei mielestään ollut käärinyt satulaan palannutta Heidiä pumpuliin valmennuksissaan, Pirkon karkeilla kommenteilla täytyi olla osansa Heidin mielentilaan.
“Ne olivat teknisesti aika haastavia tehtäviä”, Lauri sanoi tai enemmänkin totesi ja piti pienen tauon puheessaan. “Ethän sä ole vielä ehtinyt palata entiselle tasollesi, joten ei yksi valmennus kerro kaikkea.”
Heidi huokaisi syvään, niin että olkapäät lyhistyivät ilman karatessa keuhkoista vauhdilla. Kasvoilla viipyilevä irvistys ei hellittänyt naisen kääntyessä uudemman kerran katsomaan Lauria. Lollo pysähtyi, mitä ilmeisemmin tamma ei jaksanut tunnustella selässään vääntelevää ihmistä.
“Niinkö ilmeistä se oli?” Heidi kysyi miettien kuinka huonosti oli peitellyt pettymystään loppujen lopuksi. Vai oliko Lauri vain oppinut lukemaan häntä niin hyvin?
“Vahva veikkaus”, Lauri huokaisi. Mies toivoi, ettei Heidi jäisi murehtimaan yhtä valmennusta pidemmäksi aikaa, koska illan suoritus ei ollut koko totuus. Lauri oli nähnyt Heidin viime aikaista työskentelyä esteillä ja se oli ollut kaikin puolin tasaisempaa ja varmempaa kuin viimeisin.
Lollo liikahti vasta Laurin annettua Vegasin kävellä kimon ohi. Paluumatkan ajan kaksikon ympärillä velloi hiljaisuus, jonka rikkoi vasta tallin edustalla Lollon kovaääninen pärskähdys.
“Hei”, Lauri ähkäisi nähtyään varjon Heidin kasvoilla satulasta laskeuduttuaan. “Siellä oli paljon hyvää tekemistä.”
“Mmh”, nainen mumahti mietteliäänä. Hän oli vaipunut syvälle itsensä analysointiin, eikä siitä kuopasta ollut helppo nousta takaisin siihen hetkeen. Jos hän olisi antanut vähän enemmän pohjetta siinä, vähemmän toisessa kohtaa - antanut hevoselle rauhan siinä lähestymisessä?
“Sori, mun pitää ryhdistäytyä. Ehdin miettiä valmennusasioita myöhemminkin”, Heidi sanoi päättäväisemmin ja kirjaimellisesti yritti ravistaa olkapäitään painavat ajatukset irti ja nosti Lollon jalustimet enkkuviltin alla ylös. Lauri seurasi naisen päättäväisyyspuuskaa mietteliäänä, mutta päätti pitää epäileväiset ajatukset itsellään ja seurasi Heidin esimerkkiä jalustinten suhteen.
Puolisen tuntia myöhemmin molemmat tammat seisoivat lainakarsinoissaan lastausvalmiina. Lauri kasasi Vegasin loput varusteet syliinsä ja vilkaisi Lollon karsinassa viipyilevää naista.
“Tuotko ne jo ulos, jos vien nämä viimeiset tavarat kyytiin?” mies kysyi käytävältä.
“Joo”, Heidi vastasi havahtuen samalla terapeuttiselta tuntuneesta rapsutustuokiosta.
Lollo ja Vegas astelivat sopuisasti peräkkäin tallista ulos. Heidi piti Vegasin varmuudeksi edellä, sillä vaikka se olikin jo tuttu tamma, hän luotti Lollon rauhallisuuteen enemmän. Ehkä oli vähän lapsellista rypeä itsesäälissä yhden huonon valmennuksen takia?
Laurin avattua takapuomit, Heidi lähetti Lollon naru kaulallaan omalle puolelleen ja käveli perässä Vegasin kanssa toiselle puolelle. Tammat tuntuivat tyytyväisiltä päästyään traileriinsa, vaikka niillä olikin vielä parin tunnin matka kotiin.
"Voin ajaa", Lauri murahti suljettuaan lastaussillan. Mies loi varovaisen katseen Heidiin, joka ei vieläkään ollut kovin puheliaalla päällä ja astui sitten lähemmäs naista. Laurin sormet löysivät odotetusti auton avaimen bruneten takin taskusta, mutta mies ei kiirehtinyt päästyään naisystävänsä lähelle. Tummat silmät katselivat Heidiä lähietäisyydeltä parkkipaikan kelmeässä valaistuksessa ja miehen huulet kaartuivat pieneen hymyyn ennen suudelmaa.
"Valmis?" Lauri virnisti Heidin huulille ja antoi sormiensa ottaa paikkansa siellä, minne ne eivät aiemmin olleet laskeutuneet.
Heidi tunsi polviensa notkuvan vaarallisesti ja tiesi, ettei se johtunut enää pelkästään jalkoja rasittaneesta valmennuksista. Suudelma yhteistyössä tummien silmien virneen kanssa saivat naisen huokaisemaan tyytyväisenä.
“Ehkä kohta”, brunette henkäisi nousten varpailleen jatkaakseen aloitettua läheisyyttä hetken pidempään parkkipaikan hämärässä.
“Nyt olen”, Heidi lausahti tyytyväisenä pitäen katseensa silti tummissa silmissä, kiitollisena siitä, että Lauri oli siinä.
Valmentaja Pirkko Repo, valmennuskutsu.
Valmentajan kommentti:
Repo ei tiedä miltä tuntuu olla satulaanpalaaja, mutta Repo tietää Näyhön GP-kilpakentiltä, jaehkä siksi armoakaan ei herunut. Tänään ratsukkoa tuntui kannattelevan enemmän vähänvanhentunut lihasmuisti ratsastajan psyykkeen lähinnä häiritessä suorituksia. Leijonanosavalmennuksesta tuntui menevän vähän asetuksia haeskellessa. Perusratsastus oli hyvää,mutta ajoittain ratsastaja ja hevonen tuntui olevan kuin vastakkaiset magneetit.Hevonen vaikutti olevan perusluonteeltaan kiltti ja oli valmis luotsaamaan ratsastajan ylivaikka yksinään. Etenkin pienemmillä korkeuksilla siitä näki, että se vähän ehkä jopahuolestui kaikesta satulan päällä tapahtuvasta hienosäädöstä ja lähti räpiköimään askeltenja rytmin kanssa.Siitä, että Näyhö ei missään vaiheessa luovuttanut, Repo voi antaa pisteen jos toisenkin.Ratsukko väläytteli myös hyviä pätkiä, etenkin valmennuksen loppua kohden. Tosin Repo eiollut ihan varma oliko kyse siitä, että hevonen oli päättänyt tyystin lopettaa ratsastajansakuulemisen ja tehdä vain oman mielensä mukaan, vai siitä, että Näyhö oli antautunutenemmän flown vietäväksi ja lopettanut liiallisen hienosäätelyn selässä.
All in all, Repo ei kokenut valmennusta ihan farssiksi ratsukon suhteen. Silloin kun esteetmuuttuvat henkisiksi, on repolainenkin vähän huono auttamaan. Hyvät pätkät olivat kuitenkinhyviä, vaikka ne harvassa olivatkin. Mutta laatu korvaa aina määrän, sanoo Pirkko
